Kurkistus esiripun taakse: Millaista on olla lääkisopiskelija? Osa 2

Tämä postaus on jatkoa eilen julkaistulle "Kurkistus esiripun taakse: Millaista on olla lääkisopiskelija? Osa 1"-postaukselle. Ennen tämän lukemista kannattaa käydä lukemassa edellinen postaus tästä linkistä.

Opiskelu Oulussa koostuu pitkälti luennoilla istumisesta 8-12, mikä on vapaaehtoista useimmiten, lukuunottamatta pakollisia luentoja, joita on ehkä pari kertaa viikossa ja jotka useimmiten käsittelevät etiikkaa tai kansanterveystietoa (jossa opetus on ”tupakka ja kolesteroli on pahaa, mkay?” –tasoa).

Iltapäivällä on yleensä sitten harjoitustöitä, jotka ovat pakollista opetusta, ja joissa päästään sitten enemmän käytännönläheisesti opiskelemaan. Olen päässyt tökkimään ja tutkimaan tähän mennessä epäonnisilta kurssikavereiltani muun muuassa silmiä, korvia, refleksejä, ottanut laskimoverinäytteen ja leikellyt sian sydäntä. Lisäksi olen tutkinut mikroskoopilla omaa vertani ja muita kudoksia.

Harjoitustyöt ovat ainakin omasta mielestäni olleet sekä antoisinta että haastavinta mitä opinnoilla on ollut tarjota tähän mennessä. Töissä on oppinut yhdistämään teoreettisen tiedon käytännön lääkärin työhön, mutta ne ovat myös ylivoimaisesti työläimpiä tehtäviä. Jokaisella harjoituskerralla on työtentti, jonka läpäistääkseen ainakin itsellä täytyy lukea 1-4 tuntia per kerta. Ja näitä harjoituksia on 2-3 kertaa viikossa. Kaikkia harjoituksia ei kuitenkaan tarvitse läpäistä.

Kaiken kaikkiaan, ei ole ollenkaan harvinaista, että osa lääkisläisistä opiskelee jopa 10-12 tuntia vuorokaudessa 5-7 päivänä viikosssa kun huomioi luennot, harjoitustyöt, varsinaisiin kurssitentteihin lukemisen, esseet ja kaiken muun sälän. Siis pelkkä opiskelu, ilman harrastuksia, kavereita, bileitä yms. Lähteenä olen käyttänyt lounaspöytäkeskusteluja.

Tämä on ollut itselleni suurin kulttuurishokki, olinhan tottunut huomattavasti vähäisempiin työmääriin ja ennen kaikkea vapaampaan aikatauluun lukiossa ja myös fysiikalla. Aivan vastaaviin tuntimääriin en yllä mutta nopealla laskulla kyllä minullakin muutama viime viikko asettuu 40-60 opiskelutunnin haarukkaan. Joten kyllä täällä hommia joutuu paiskimaan.

Ei se kuitenkaan ole niin kauheaa ole kuin olen sen varmaan saanut kuulostamaan. Rytmiin oppii nopeasti ja verrattuna pääsykoeurakkaan tämä opiskelu on silkkaa lepolomaa. Lisäksi hyvä porukka ja yhteishenki sekä se, että kaikki muut ovat samassa veneessä tarjoaa mittaamatonta tukea. Aina löytyy joku jolle ventiloida opiskelustressiä, ja sitten jaksaa taas seuraavaan päivään.

Kuitenkin krooninen ajanpuute opiskelujen ja muiden lääkisläisten kanssa sosiaaliseeraamisen takia johtaa mielestäni huonoimpaan puoleen lääkiksessä opiskelussa: sinä elät tavallaan ”lääkiskuplassa”. Jos vanhemmat vaikka sattuvat asumaan pitemmän matkan päässä toisella paikkakunnalla, ei heitä ehdi tapaamaan välttämättä pariin kuukauteen.

Jopa samassa kaupungissa asuvien kavereiden kanssa joutuu miettimään kahvittelut ja ”yksillä käymiset” kalenterin ja lukujärjestyksen kanssa. Yhteydet muihin kuin lääkiskavereihin jäävät lähes vääjäämättä harvemmalle. Oikeastaan kaikki yhteydet ”ulkomaailmaan” harvenevat. Eräskin kanssaopiskelija kertoi ettei kerkeä enää edes Kalevaa lukea muutoin kuin viikonloppuna. On tosin mahdollista, että hän hieman liioitteli.

Huolimatta ajanpuuttesta ja kuplista (tai ehkä niiden vuoksi) en kyllä vaihtaisi tätä mihinkään. Mielenkiintoisten asioiden opettelu, mukavat opiskelukaverit ja tunne, että on oikealla alalla enemmän kuin häivyttävät kaikki huonot puolet.

Postaussarjan kolmas ja tällä erää viimeinen osa julkaistaan huomenna kello 12. Muista käydä lukemassa myös se.